Psykologian professori Markku Ojanen
Puhe Soterian avajaisissa 4.4. 2002


   Soteria saattaa herättää kummastusta kahdestakin syystä. Ensiksikin kaikenlaista terapiaa on tarjolla runsaasti ja toiseksi kristinuskon merkitys ihmisten elämässä näyttää ohentuneen. Miksi Soteria perustettiin vasta nyt eikä 20 tai 50 vuotta sitten? Koetan vastata tähän kysymykseen.

   1. Valta-osa suomalaisista kuuluu edelleen kirkkoon ja uskoo Jumalaan. Vaikka vain noin 10% pitää hengellisiä asioita erittäin tärkeänä omassa elämässään, kyseessä on silti suuri joukko ihmisiä. Olen vuosien varrella saanut aika monta tiedustelua, joissa yhteyden ottaja on halunnut tavata nimenomaan uskovia terapeutteja. Kun lisäksi olen muutaman kerran ollut Jalovaaran ja Juntusen rukoustapahtumissa sielunhoitajana, olen kauhistunut sitä hätää ja tuskaa, mikä noissa tilaisuuksissa ryöppyää esiin. Noilla ihmisillä on sekä sielunhoidon että psykoterapian tarvetta.

   2. Millaista apua ihmiset tarvitsevat? Mikä osuus ongelmista on hengellisiä, mikä maallisia? Tällainen rajanveto on vaikeata ja usein mieletöntä. Länsimainen kulttuuri on onnistunut lokeroimaan ja paloittelemaan ihmiselämään liittyvät suuret kysymykset kovin pieniksi paloiksi. Toki suuri osa ihmisen ongelmista on hyvin konkreettisia ja arkisia ilman, että niihin suoraan liittyy hengellinen ulottuvuus, mutta usein konkreettiset arkiset ongelmat heijastavat paljon syvällisempiä ongelmia. Mitä vaikeammista ongelmista on kysymys, sitä varmemmin myös eksistentiaaliset ja hengelliset kysymykset nousevat esiin.

   3. Emme suinkaan ajattele niin, etteikö uskova ihminen voisi saada apua muualtakin kuin Soteriasta ja on täysin selvää, että tarjontamme on vain pieni murunen kaikenlaisen terapiatarjonnan keskellä. On ihmisiä, jotka haluavat tällaista palvelua, vaikka he eivät terapian aikana sanallakaan viittaisi hengellisiin asioihin. Heillä on kuitenkin mahdollisuus ottaa näistä asioita halutessaan esiin. Asiakas itse saa ratkaista, ovatko hengelliset asiat terapiassa mukana. Minkäänlaista hengellisten asioiden tyrkyttämistä ei tapahdu. Tämä on Soterian keskeinen eettinen periaate.

   4. Soterian terapeutteja yhdistää kristillinen usko, mutta terapiakoulutus ja -näkemys vaihtelee. Psykoterapian tutkimus osoittaa, että koulukuntien väliset erot ovat tulosten suhteen vähäisiä tai olemattomia.Vaikka tiedämme psykoterapian auttavan hyvin monenlaisissa ongelmissa, emme tiedä mikä saa tuloksen aikaan. Eri koulukunnat ovat eri mieltä siinä, mikä on olennaista. Tämän pitäisi kannustaa terapeutteja nöyryyteen ja toistensa näkemysten kunnioittamiseen. Terapeuteilla ei ole hallussaan mitään sellaisia salaisuuksia, joiden perusteella vain he voivat auttaa ongelmissaan kamppailevaa ihmistä. Kristillisen sielunhoidon tradition mukaan uskomme, että ihmiset voivat auttaa ja tukea toinen toisiaan. Tätä ihmisten aitoa kohtaamista ei pidä koskaan väheksyä. Lämpö, aitous ja empatia eivät ole vain terapeuttien hallussa.

   5. Olemme Soteriassa palaamassa psykoterapian juurille, niin oudolta kuin se saattaa kuulostaakin. Psykoterapia pohjautuu sekä sielunhoitoon että sairaanhoitoon. Papit ja lääkärit ovat vuosituhansien ajan hoitaneet ihmisten sairauksia. Sairauksissa ei kovin tarkasti erotettu fyysistä ja psyykkistä tai maallista ja hengellistä. Pappi oli samalla lääkäri ja lääkäri pappi. Kristinuskon historiassa sielunhoidolla on aina ollut vahva asema. Siitä on kirjoitettu tuhansia oppaita. Sielunhoidon lähtökohta oli se, että synti aiheuttaa ihmisen ongelmat. Ihminen tekee syntiä sekä tahallaan että tahattomasti. Tämän näkemyksen mukaisesti myös toimittiin. Keskeistä oli syntien tunnustaminen, katumus ja synninpäästö. Sielunhoitaja uskoi vahvasti ihmisen tahtoon. Tahtonsa avulla ihminen saattoi hallita itsensä. Kuitenkin jo hyvin varhain papit alkoivat pohtia, mikä merkitys on järjellä ja tunteilla ja onko sielunhoitajan vain kuunneltava vai oltava aktiivinen? Jo 1800-luvulla Yhdysvalloissa sielunhoito sai psykoterapian kaltaisia piirteitä. Aletaan puhua itsensä toteuttamisesta, itsensä rakastamisesta, sisäisestä vapaudesta, elämän hallinnasta ja asiakkaan ehdottomasta hyväksymisestä. Moralisointi julistettiin pannaan. Sielunhoitaja ei saa tuoda esiin moraalisia periaatteitaan. Legalisointi ja moralisointi oli pahinta mitä sielunhoitaja voi tehdä. Jopa sielunhoitajien mielestä keskeinen ongelmien syy oli syyllistävä, ahdistava kulttuuri, johon uskonto kuului keskeisenä osana. Tavoitteeksi tuli henkinen kasvu ja todelliseksi minäksi tuleminen. Alettiin puhua pastoraalipsykokogiasta, joka imi kuin pesusieni psykologian ja psykiatrian virtauksia. Vuorollaan sielunhoitoon vaikuttavat psykoanalyysi eri virtauksineen, asiakaskeskeinen terapia ja monet muutkin suunnat.

   Erityisen kiinnostava oli 1900-luvun alussa Yhdysvalloissa vaikuttanut Emmanuel-liike, joka pyrki yhdistämään kristinuskoon perustuvaa sielunhoitoa psykologian periaatteisiin. Liike jopa perusti Psykoterapia-nimisen lehden. Perustana oli luja luottamus siihen, että Jumalan sana hoitaa ihmistä. Lisäksi käytettiin muita hyvin moderneja keinoja kuten rentoutusta, mielikuvia ja konfrontaatiota. Emmanuel-liike sai paljon kannattajia, mutta se ehkä etääntyi liian kauas sielunhoidon juurista ja jäi uusien virtausten alle. Emmanuel-liikkeessä oli aluksi paljon lääkäreitä mukana.

   Lääketieteen piirissä psykoterapia ei ollut 1900-luvun taitteessa uskottavaa, koska biologinen näkemys oli vallalla. Uskottiin, että psyykkiset ongelmat olivat biologisia ja niitä piti sellaisina hoitaa. Vaikka Euroopassa perustettiin ensimmäinen psykoterapian oppituoli 1800-luvun lopussa, sielläkin hoidoiksi tarjottiin kylpyjä, lääkkeitä, hierontaa ja kaikkea muutakin sellaista, mikä oli olevinaan biologista. Tuolloin oli tarjolla vaikka minkälaista maagista ja uskonnollista parantamista, joihin ei haluttu samastua. Psykoterapia muistutti liikaa näitä sielua hoitavia menetelmiä. Myös Sigmund Freudin piti perustella psykoanalyysiä tieteellisiltä kalskahtavilla käsitteillä. Psykoterapian vahvistumista edistivät ensimmäisen maailmansodan kokemukset, jolloin huomattiin että aivan terveeltä näyttävä mies voi kauhujen keskellä romahtaa. Yhdysvalloissa juuri Emmanuel-liike muutti lääkärien näkemyksiä psykoterapian suhteen. Maaperä oli jo hyvä, kun Sigmund Freud teki kuuluisan Amerikan matkansa v. 1909. Siitä lähtien psykoterapiasta tulikin paljolti Amerikka-keskeistä.

   Viime vuosisadan alkupuoliskon psykoterapia näki yhteisöt ja perheet ongelmien aiheuttajina. Yhteisöihin pesiytynyt ahdistava moraali aiheutti neurooseja. Ihmiset haluttiin vapauttaa legalististen uskontojen kahleista. Jälkikäteen on vaikea sanoa, oliko tuo tulkinta oikea. Vaikka uskontojen ulkoinen ote on vähentynyt, psyykkisten ongelmien määrä ei suinkaan ole vähentynyt, vaan monien mielestä lisääntynyt. Tarjolla on näin kaksi houkuttelevaa tulkintaa: Toisen mukaan ahdistavat yhteisöt aiheuttavat ongelmia ja toisen mukaan ihmisen yksinäisyys ja erillisyys.

   Monet 1900-luvun alun terapian suurista nimistä olivat ateisteja. Paras esimerkki on Sigmund Freud, joka edusti aikakauden naivia tieteisuskoa. Freudin mukaan uskonnot aiheuttavat ihmisille neurooseja ja joka tapauksessa ne ovat lapsellisia, paranoian kaltaisia ilmiöitä. Hän vertasi uskonnollisuutta juoppouteen. Hän kirjoitti, että yksi psykoanalyysin myönteinen tulos voi olla uskosta luopuminen. Edelleen hän kirjoitti, että tarkoitustaan pohtiva ihminen on sairas. Tiede voittaa lopulta uskontojen edustaman taikauskon. Uskontojen harhat ja virheet osoitetaan ja sitten kaikki romahtaa kuin korttitalo.

   Uskonnot nähtiin siis tuhoavina voimina ja niihin haluttiin ottaa etäisyyttä. Myös behavioristit esittivät samantapaisia ajatuksia. Tieteisusko oli kuitenkin behaviorismin piirissä hyvin optimistista, kun taas Freud oli pessimisti eikä uskonut ihmiseen. Behavioristit sen sijaan uskoivat, että vaikuttamalla ympäristöihin ihminen voidaan kasvattaa hyväksi. Heitä eivät mentaaliset asiat, kuten arvot, asenteet ja tulkinnat, uskonnoista puhumattakaan kiinnostaneet koska ne eivät selitä ihmisen käyttäytymistä. Ihmiseen vaikuttavat vain ympäristön tuottamat palkkiot ja rangaistukset.

   Behavioristiset näkemykset pehmenivät vähitellen. Kognitiivinen suuntaus alkoi voittaa alaa. Sen merkittävimpänä edustajana voidaan pitää Albert Ellisiä, rationaali-emotiivisen terapian perustajaa. Hän oli ja on edelleen tiukka ateisti, joka 1980-luvun alussa kirjoitti näin:

   On erittäin suuri todennäköisyys, että jumalia tai yliluonnollisia olentoja ei esiinny, jolloin on parasta toimia sen mukaan. ... luultavasti enemmistö moderneista terapeuteista uskoo, että ihmisen häiriöt suurelta osin (joskaan ei kokonaan) aiheutuvat ehdottomista ajattelutavoista, dogmatismista, joustamattomuudesta, hurskaista kielloista ja käskyistä ja että todellinen uskonnollisuus on itse asiassa tunne-elämän häiriö. ... Tunne-elämältään terve ihminen on joustava, avoin, suvaitseva ja muuttuva, kun taas hyvin uskonnollinen ihminen on joustamaton, sulkeutunut, suvaitsematon ja muuttumaton, mikä monissa suhteissa merkitsee irrationaalista ajattelua ja tunne-elämän häiriöitä.

   Seuraus oli, että psykiatrian ja psykologian oppikirjat eivät juuri uskonnoista mitään puhuneet ja jos puhuivat, tulkinnat olivat negatiivisia.

   Psykoterapian historiassa tosin on muutamia nimiä, jotka ovat suhtautuneet uskontoihin myönteisesti. Tällaisia ovat esimerkiksi Carl Jung ja Viktor Frankl. Edellinen arvioi ihmisen ongelmien olevan suurelta osin uskonnollisia ja ne tuli myös kohdata sellaisina. Jung on monessakin mielessä kiistelty hahmo. Sen sijaan Franklin näen hyvin merkittävänä terapeuttina ja kirjailijana. Hän halusi tuoda syvyyspsykologian vastineeksi korkeuspsykologian. Toisin kuin Freud hän näki ihmisen etsivän merkitystä ja elävän sen varassa. Frankl puhui arvostavasti uskonnoista, koska juuri ne antavat ihmiselle hänen kaipaamaansa elämän tarkoitusta. Franklin mielestä ihmisen ongelmat ovat paljolti eksistentiaalisia. Ihminen on kadottanut otteen elämästä, yhteytensä lähimmäisiinsä. Ihmisen onni ei löydy ihmisen sisältä kasvusta tai itsensä tiedostamisesta, vaan palvelemisesta ja kärsimyksen kohtaamisesta arvokkaasti.

   6. Jotakin yllättävää on tapahtumassa uuden vuosituhannen alkaessa. Vanhat taisteluhaudat alkavat täyttyä. Psykologi Robert Emmons kirjoitti paljon huomiota saaneen kirjan The Psychology of Ultimate Concerns. Emmons kuvaa tässä kirjassa ihmisen "pyrkimystä korkeampaan" Ihmisellä on uskonnollisia ja spirituaalisia tavoitteita. Kyseessä voi siis olla sekä uskonnollinen että eettinen pyrkimys tehdä jotakin hyvää sen vuoksi, että uskoo vahvasti uskonnollisiin tai eettisiin periaatteisiin. Emmons kirjoittaa esipuheessaan näin: "Kun aloitin tutkimusohjelmani, minulla ei ollut mitään ammatillista kiinnostusta spirituaalisiin tai uskonnollisiin kysymyksiin. ... Koska kuitenkin kyseessä on kaikkialla näkyvä elämän ulottuvuus, sillä spirituaalisuus näkyi jatkuvasti niissä ilmiöissä joita tutkin, kuten tavoitteissa, hyvinvoinnissa, onnellisuudessa, tarkoituksessa, mielekkyydessä, ihmisen potentiaaleissa. ... Tajusin, etten enää voi suoda itselleni sitä ylellisyyttä, että jätän nämä asiat huomiotta. Jos teen niin, uskon, että olisi tekemässä akateemisella alueella samaa kuin mitä lääkärin ammatissa on hoitovirhe."

   Jopa evoluutiobiologit ja -psykologit tulkitsevat ihmisen uskonnollisuuden hänen selviytymistään edistävänä tekijänä. Toki on niitäkin, jotka näkevät uskonnot evoluution oikkuna, mutta enemmän taitaa olla niitä, jotka näkevät uskonnot yhteisöjä kiinteyttävänä tai haluja hillitsevänä tekijänä.

   Uskonnon ja terveyden tutkimus on viime vuosina valtavasti laajentunut. Näiden tutkimusten mukaan uskovaiset elävät pitempään, ovat terveempiä ja jopa onnellisempia kuin ne, joille uskon asioilla ei ole merkitystä. Samalla on vahvistunut Gordon Allportin ja Erich Frommin tulkinta, jonka mukaan hyvinvointiin on yhteydessä sisäistetty usko, eikä ulkokohtainen usko. Usko näyttää siis olevan ihmisen elämässä voimavara eikä neuroosien lähde. Toki uskolla on kääntöpuolensa, joka yhtä lailla antaa aiheen suhtautua uskoon vakavasti eikä sivuuttaa sen merkitystä ihmisen elämässä.

   Narratiivinen psykologia ja sen sovellukset terapiassa ovat mielestäni hyvin kiinnostavia. On tajuttu, miten tärkeitä kertomukset ovat ihmisille. Ihminen on aina ollut tarinoiden kertoja. Suuret Kertomukset ovat antaneet hänen elämälleen tarkoitusta hyvässä ja pahassa. Kun oma kertomus on voitu liittää johonkin suureen kertomukseen, oma elämä on tullut mielekkääksi. Ihminen on voinut omalla osuudellaan edistää tämän suuren kertomuksen toteutumista. Uskonnot - ja tietenkin ideologiat - ovat vuosituhansien aikana tarjonneet tällaisia kertomuksia. Ehkäpä nykyajan ihmisen ongelma on juuri siinä, että hänellä ei enää ole tällaisia suuria kertomuksia. Politiikka on menettänyt merkityksensä ja uskostakin on tullut jollakin tavalla ohutta. Ilosanoma ei kosketa ihmistä hänen syvimpiä sopukoitaan myöten, vaan on joko vain tarina tai eräänlainen itsestäänselvyys, joka on elämän reuna-alueilla.

   Olemme vähitellen siirtyneet terapiakulttuuriin. Ihmisen ongelmat ovat sairauksia ja häiriöitä, joilta puuttuu yhteisöllinen ja moraalinen ulottuvuus. Terapiaa toki tarvitaan, mutta ovatko kaikki ihmisen ongelmat sellaisia, että niihin tarvitaan hoitoa? Tällainen maailma kaatuu omaan mahdottomuuteensa. Terapian kertomukset ovat ainakin minun mielestäni aika vaatimattomia uskontojen ja ideologioiden rinnalla ja ne ovat myös keskenään ristiriitaisia. Niitä on tarjottu elämänkatsomuksina, mutta mahtaako niistä olla siihen?

   Lohdullista on nähdä että psykoterapeutit itse ovat alkaneet pohtia sitä, voiko terapia olla niin neutraalia suhteessa hyvään ja pahaan, kuin eri suuntein gurut ovat kilvan vakuutelleet. Ei kai terapia voi olla moraaliton saareke, jossa kaikki, mitä asiakas sanoo, ymmärretään ja hyväksytään. Tätä koetti jo 1960-luvun taitteessa psykologi O. Hobart Mowrer sanoa, mutta häntä ei kuunneltu. Aivan huomaamatta lähdetään siitä, että asiakas on kokenut vääryyksiä muiden taholta, mutta entä jos hän itse on toiminut moraalisesti väärin? Sellaiset arvot kuin moraalinen vastuu, sitoutuminen, oikeudenmukaisuus, totuus ja yhteisöllisyys kuuluvat myös terapiaan. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että terapeutti muitta mutkitta alkaisi esittää kantoja siitä, mikä on oikein ja väärin, vaan hänen tulee asiakasta kunnioittaen edistää myönteisiä arvoja. Uskonkin, että terapeutit ovat näissä asioissa tervejärkisempiä kuin heidän gurunsa.

   7. Kun lopuksi rohkenen tulkita Soterian työntekijöiden ja jäsenten ajatuksia, ajattelen että yhteinen kristillinen uskomme tuo toimintaan sekä realismia että optimismia. Emme usko, että ihmisen sisällä on vain hyvää ja kaunista, joka sieltä pitää terapiassa nostaa esiin. Ihmiselämässä on myös synnillä oma osuutensa. Emme kannata ajassa liikkuvia "minä ensin" -virtauksia, vaan ihmiselämään kuuluu aina myös moraalinen vastuullisuus. Toinen ihminen voi olla vaikea ja julmakin, mutta hän on myöskin lähimmäinen sekä turvan ja tuen antaja. Me uskomme, että ihminen voi muuttua. Me uskomme, että usko, toivo ja rakkaus kantavat ihmistä. Me korostamme anteeksiantamuksen ja armon merkitystä myös elämän arjessa. Tulosten tekemisen ja menestyksen paineissa suomalainen tarvitsee armoa ainakin yhtä kipeästi kuin ennen. Erityinen vahvuutemme on se, että me voimme rukoilla asiakkaittemme puolesta ja että voimme luottaa siihen, että Jumala on mukana tässä työssä.